tiistai 9. lokakuuta 2018

Suurten oivallusten äärellä. Miten voi olla ollut näin sokea omalle itselleen ja ominaisuuksilleen. Toisaalta tuntuu, kuin olisi aina tiennyt itsensä olemassa olon sellaisena kuin on. Tuntenut itsensä syvimpiä rotkoja myöten. Silti kerta toisensa jälkeen avautuu silmien eteen uusia minuuden puolia, ja toiset käsitykset murenevat, jotkin vahvistuvat. Olen saanut paljon tukea ja ohjausta tähän sisäiseen itsetarkkailuun ja tutkimusmatkaani. Oivaltavia kysymyksiä ja paljon kuuntelevia korvaamattomia korvia. Osaan jo tulkita tunteitani, ymmärrän impulsiivisuuteni, näen vaativuuteni ja työstän negatiivisia ajatuksiani voidakseni kokonaisvaltaisesti paremmin. Ajatuksia, joita en alunperin kuvitellut olevankaan. Tunteita, joiden vietävissä olen ollut kuin lehti tuulessa, ja siitä kumpuavaa impulsiivisuutta. Ja oi rakas vaativuuteni, täydellistä tai ei mitään. Mikään täydellisyyttä vähempi ei riitä ja nappisuorituskin on toisinaan minimi, mitä voi kuvitella sallittavan.

Hiljattain keskusteluissani ihmisten kanssa on vilissyt näitä suuria oivalluksia. Tunnistan heikkouteni ja tunnistan vahvuuteni. Ennen kaikkea tunnistan ja tunnustan inhimillisyyteni. Harjoittelen kertakaikkiaan vain tekemään virheitä ja mokailemaan. Ihan vain pieleen menemisen ilosta, ja sen jälkeisen maailmanlopun käsittelyn katkerasta nautinnosta. Muovaan ajatuksiani hetkestä toiseen, se käy jo tiedostamattani. Kehitän ja kasvatan itseäni olemaan armollinen ja rakastava vanhempi itselleni. Opastan itseäni kohti terveitä rajoja ikuisesta rajattomuuksien viidakosta, jossa olen elänyt tähän astisen elämäni. Opettelen sanomaan ei, jotta en enää hamstraisi itseäni ylikuormituksen partaalle kaikilla kivoilla jutuilla, joissa tahdon olla mukana. Opettelen lepäämään, sanomaan itselleni, ettei jokaisen hetken tarvitse olla tehokas ja kehittävä. On yhtäkkiä aivan riittävää vain maata sohvalla ja olla ajattelematta mitään. Olla olematta mitään. Edes olemassa.

Menetyksistä suurin on ollut turvallisuuden katoaminen. Mitä enemmän työstän mieltäni joksikin muuksi, kuin mitä se on tottunut olemaan. Mitä suurempia harppauksia otan itsekehityksen saralla. Sitä voimakkaammin iskevät myös turvallisuuden vieroitusoireet ja luonnolliset hylkimisreaktiot päälle. Olenko tullut hulluksi, pelkään kaikkien vieraiden ajatusten keskellä. Uusia tunteita ja asiayhteyksiä herää, aivan uusia minän puolia, joita ei ehkä ollut ennen edes olemassa. Hyviä rakentavia muutoksia ja tarkoin valittuja työstettäväksi. Kuitenkin se jokin vastustaa kovasti ja heittää minut keskelle turvattomuuden myrskyä. Hallitsenko tätä elämää vai onko se täysin hallitsematonta. Jos ajatuksensa voi muovata millaisiksi tahansa, mikä lopulta on pysyvää minää. Mikä edes on minä?

Tietoisuuden ja läsnäolon äärellä, meditoimalla ja rauhoittumalla löytää usein hiljaisen pisteen. Kaaos ja minään takertunut mielikin rauhoittuu. Minähän olen minä, tämä tietoisuus, tämä kokemus tästä hetkestä. Tämä kaikki mitä aistin ja tunnen on minua. Ehkä se ei ole pysyvä aloillaan oleva tietyn muotoinen asetelma, mutta siihen saattaa kuitenkin luottaa heikoimmallakin hetkellä. Saattaa luottaa, sillä mitä muuta voi tehdä kokeakseen turvallisuutta?