Ai olen vielä olemassa.
Moni asia on muuttunut, monta alkua ja monta autuasta loppua.
Olisiko lentolupakirjasta uudelleen syntyväksi.

Aikaisemmin tuntui, että ajatuksia syntyi jaettavaksi asti. Mieli oli tarinaa ja kaikenlaista jupinaa pulputtava pata. Nykyisin minussa asuu hiljaisuus. Sitä en tiedä, voiko hiljaisuudesta kummuta jotain kerrottavaakin, edes itselle.

Heräsin vasta-ajetun ruohon tuoksuun, ruohonleikkurin äänellä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Mieleni teki aamuiseen tapaan jäädä makoilemaan pidemmäksikin aikaa. Saattaisin helposti levätä puolet vuorokaudesta, enemmänkin, kuten masennukseen taipuvalla mielellä on tapana. Kampesin kuitenkin itseni ylös ajattelemalla, miten paljon pidempi päivä on, kun vain nousee ajoissa. Nyt kahvinhöyryisten ajatusten äärellä, aavistuksen ennen lenkkipolun kutsua, kirjoitan ensimmäisen kerran moneen vuoteen. Epäilen kirjoitustaitoani, ruostunut lie ja epäilen itseäni, minäkö vielä kirjoittaisin. Samassa mieleeni nousee rauhaisa ajatus, että tämä on itselleni, rentouttavaa ja mielenkiintoista muistiin merkitsemistä. Ajatusten purkamista ja todentuntuisten kuvioiden ammentamista syvyyksistä. Tämä on kirje. Minulta maailmalle. Eniten kuitenkin minulta minulle.

Kauan kadoksissa ollut lentolupakirja muistuttaa minulle, miten on sallittua hypätä mielikuvituksen siiville ja antaa niiden viedä. On luvallista liidellä ajatuksissaan ja intoilla pienistä asioista. Aikanaan syntyi toinen blogi, aurinko sellainen, joka upottautui runouden ja valokuvien syövereihin. Kaipaan silti seikkailuja, tarinoita ja sanaleikkejä noin muutenkin. Nouskoon siis ilmoille jälleen tämä pohdintaväylä, arkisten ihmeellisyyksien kanava.

Ulkoilman raikkaus ja metsäpolut huhuilevat jo minua luokseen, taitaa siis olla aika asettaa tähän perään piste ja jatkaa matkaa päivän muihin seikkailuihin. Toivottavasti kuullaan pian taas!