Sairauden taakse on helppo piiloutua. On helppo sanoa, ettei jaksa tai pysty sairauden takia. Masennuksesta toipuessa tulee väistämättä vastaan se kohta, kun on myönnettävä olevansa enemmän voiton kuin häviön puolella. Sellainen hyväksyminen ei tapahdu itsestään, vaan usein on käytävä läpi tietoinen prosessi. Katsottava peiliin ja nyökättävä, nyt olen enemmän terve kuin sairas.

Se tarkoittaa, ettei enää voi piiloutua huonoina päivinä sen taakse, että on masentunut. Huonot päivät vain ovat, kuten kenellä tahansa, aivan tavallisen tai epätavallisen huonoja päiviä. Kyyneleet tulevatkin minulta eivätkä masennukselta. Väsymys onkin minussa, kun olen tehnyt kuormittavia asioita, ei masennuksen oireilua.

Vaatii rohkeutta tunnustaa itselleen olevansa terve. Se, mihin ei pystynyt vielä jokin aika sitten, onkin laiskottamista. Kuinka olla itselleen niin rehellinen omasta voinnistaan, että ei takertuisi sairauden turvalliseen leimaan. Masentuneena on masentunut, mutta terveenäkin voi huijata itseään avuttomammaksi ja heikommaksi kuin onkaan.

Arki tulee vastaan. Sairaslomalta on palattava takaisin töiden pariin. Herää kysymyksiä. Mitä, jollen selviä? Mitä, jos en jaksakaan? Ja ainoa keino saada selville vastaukset, on heittäytyä kokeilemaan. Ottaa askelia. Ensin pieniä ja varovaisia, sitten selkeämpiä ja vakaampia. Vähitellen alkaa nähdä itsensä hyvinvoivana ja toimintakykyisenä.

Perinteinen masennustesti kertoo yllättävän tuloksen. Masennusta ei pitäisi olla. Pelko nostaa niskakarvoja pystyyn. Tässäkö tämä todella oli. Sitten alkaa sulattelu. Ja uuden sanan harjoittelu suuhun sopivaksi.

"Terve."

Saattoihan sen arvata, että hylkäykseksi mieli sen taitavasti kääntää, kun toinen lähtee talveksi omille teilleen ja itse jää hiljaisuuteen pyyhkimään yksittäisen kyyneleen. Se ei ole totta, sanoo sydän, jonka avulla on kovasti viimeisen vuoden aikana harjoiteltu uusia ajatuskuvioita. Toistoa, toistoa ja uudelleen harjoittelua, sitä se kaiken kunnossa pitäminen vaatii. Oli kyse sitten kehosta tai mielestä.

Maadottuminen on hankalaa. Ajatukset pörräävät tekemisestä toiseen ja keho seuraa perässä yhtä levottomana. Millaista olisi pysähtyä tämän epämiellyttävän vieraan äärelle. Tunnustella, mitä se hylkäys tuokaan tullessaan. Vatsaa vääntää ja saattaa huomata, kuinka väsynyt sitä onkaan.

Musiikki soljuu korviin. Mieleen nousee viime öisen unen kuvia. Jäisen mäen kiipeämistä, ylöspäin ja eteneminen näyttää toivottomalta. Toiset matkalaiset luistelevat sujuvasti mäen ylös, mutta rinne on yhdelle liian jyrkkä ja liian liukas. Samassa huomio siirtyy mäen vierellä oleviin portaisiin. Portaita pitkin jäämäki onkin helpompi kiivetä ylös. Aina löytyy jotain keinoja ylittää eteen tulevia esteitä, ratkaista ongelmia ja kohdata vaikeuksia. Ihminen on joustava ja sulava olento, mukautumiskykyinen.

Unessa tuli koti vastaan lopulta. Talon kuistilla kaikki kesän kasvit olivat ruukuissaan hieman pölyisiä. Selvää oli, että ne pitää siirtää sisälle lämpimään talvehtimaan ja käyttää suihkussa virkistäytymässä. Niin on tehtävä kesän muistoillekin. Kääriä ne pehmeään kirkkaaseen tietoisuuden aallokkoon ja säilöä sisimpään talven varalle valoa ja iloa tuomaan.

Tämä murrosvaihe syö sisältäpäin. Eikö jo voisi tulla sellainen aika, kun kaikki tämä arpominen on ohi. Kuka minä olen? Kaikuu kysymys kerta toisensa jälkeen valkoisista seinistä ja tulee takaisin huoneen keskelle. Peili on ollut kovassa käytössä ja usein sieltä katsoo takaisin aivan erilainen kasvo kuin edellisellä kerralla. Muovautuvat mielikuvat, ajatukset ja tunteet, uudet ulottuvuudet kehon tuntemuksissa ja aivan tuoreet toimintamallit. Kuka tämä on? Koskettaa käsi hellästi toista. Tätäkö pitäisi rakastaa? Toisinaan sanat löytävät tiensä ulos ilman halveksuntaa ja huokuvatkin ymmärrystä sekä hyväksyntää. 

Temperamentiltaan hidas ja harkitseva. Herkkä niin sensorisesti kuin sosiaalisestikin. Hiljainen, sanovat, vaikka ääni kyllä löytyy sen ajan ollessa käsillä. Sitkeä, vaativa ja tarkka. Voimakkaasti tunteva ja kuitenkin tunteitaan patova luonnoltaan. Vähitellen tutustuessaan siihen sisäiseen kuvioonsa, joka toistuu ja toistuu, saattaa löytää avaimia siihen kuka tuo muuttuva kasvo on ilman naamioita. 

Sillä on salaisia toiveita ja odotuksia elämälleen. Sieltä ne vähitellen kuoriutuvat. Ne ovat sellaisia, minkä myöntäminen itselleen on ollut nöyrtymistä. Arvot ovat muovautuneet uudelleen. Mieliala on myllerryksessä, vaihtelee meren aallokon lailla. Mitä tämä on? Hengityksen tahti kiihtyy ja laskee, mikään ei ole kuten ennen. Minästä on tullut joku aivan toinen, kuin minä se on aiemmin tunnettu. 

Muutos on hyvään suuntaan, sen tuntee sisällään vahvasti. Moni aikaisempi toimintamalli murenee ja pehmenee, tilalle tulee uusia toivotumpia ja rakentavampia. Silti mielen myllääminen on työlästä. Sopeutumista vaaditaan valtavia määriä, kun minä muuttuu. Kun minä onkin yhtäkkiä jotain aivan muuta. Tarvitaan täydellistä rehellisyyttä itselleen, se ei ole helppoa, kun on niin paljon kiellettyjä nurkkia ja huoneita mielen talossa. 

Tätäkö pitäisi rakastaa? Kysyy hiljainen ääni pehmeästi ja surullisesti. Rakkaus syntyy hyväksynnästä. Siitä, että näkee itsensä sellaisena kuin on, kaikkine puolineen. Sitä ei pidä tehdä tai tuottaa. Se syntyy. Yhtäkkiä haluaa olla hyvä itselleen, huolehtia itsestään ja antaa itselleen parhaan elämän johon kykenee. Ja tämä on se uusi vieras minä. Todella pelottavaa.