Saattoihan sen arvata, että hylkäykseksi mieli sen taitavasti kääntää, kun toinen lähtee talveksi omille teilleen ja itse jää hiljaisuuteen pyyhkimään yksittäisen kyyneleen. Se ei ole totta, sanoo sydän, jonka avulla on kovasti viimeisen vuoden aikana harjoiteltu uusia ajatuskuvioita. Toistoa, toistoa ja uudelleen harjoittelua, sitä se kaiken kunnossa pitäminen vaatii. Oli kyse sitten kehosta tai mielestä.

Maadottuminen on hankalaa. Ajatukset pörräävät tekemisestä toiseen ja keho seuraa perässä yhtä levottomana. Millaista olisi pysähtyä tämän epämiellyttävän vieraan äärelle. Tunnustella, mitä se hylkäys tuokaan tullessaan. Vatsaa vääntää ja saattaa huomata, kuinka väsynyt sitä onkaan.

Musiikki soljuu korviin. Mieleen nousee viime öisen unen kuvia. Jäisen mäen kiipeämistä, ylöspäin ja eteneminen näyttää toivottomalta. Toiset matkalaiset luistelevat sujuvasti mäen ylös, mutta rinne on yhdelle liian jyrkkä ja liian liukas. Samassa huomio siirtyy mäen vierellä oleviin portaisiin. Portaita pitkin jäämäki onkin helpompi kiivetä ylös. Aina löytyy jotain keinoja ylittää eteen tulevia esteitä, ratkaista ongelmia ja kohdata vaikeuksia. Ihminen on joustava ja sulava olento, mukautumiskykyinen.

Unessa tuli koti vastaan lopulta. Talon kuistilla kaikki kesän kasvit olivat ruukuissaan hieman pölyisiä. Selvää oli, että ne pitää siirtää sisälle lämpimään talvehtimaan ja käyttää suihkussa virkistäytymässä. Niin on tehtävä kesän muistoillekin. Kääriä ne pehmeään kirkkaaseen tietoisuuden aallokkoon ja säilöä sisimpään talven varalle valoa ja iloa tuomaan.