Temperamentiltaan hidas ja harkitseva. Herkkä niin sensorisesti kuin sosiaalisestikin. Hiljainen, sanovat, vaikka ääni kyllä löytyy sen ajan ollessa käsillä. Sitkeä, vaativa ja tarkka. Voimakkaasti tunteva ja kuitenkin tunteitaan patova luonnoltaan. Vähitellen tutustuessaan siihen sisäiseen kuvioonsa, joka toistuu ja toistuu, saattaa löytää avaimia siihen kuka tuo muuttuva kasvo on ilman naamioita.
Sillä on salaisia toiveita ja odotuksia elämälleen. Sieltä ne vähitellen kuoriutuvat. Ne ovat sellaisia, minkä myöntäminen itselleen on ollut nöyrtymistä. Arvot ovat muovautuneet uudelleen. Mieliala on myllerryksessä, vaihtelee meren aallokon lailla. Mitä tämä on? Hengityksen tahti kiihtyy ja laskee, mikään ei ole kuten ennen. Minästä on tullut joku aivan toinen, kuin minä se on aiemmin tunnettu.
Muutos on hyvään suuntaan, sen tuntee sisällään vahvasti. Moni aikaisempi toimintamalli murenee ja pehmenee, tilalle tulee uusia toivotumpia ja rakentavampia. Silti mielen myllääminen on työlästä. Sopeutumista vaaditaan valtavia määriä, kun minä muuttuu. Kun minä onkin yhtäkkiä jotain aivan muuta. Tarvitaan täydellistä rehellisyyttä itselleen, se ei ole helppoa, kun on niin paljon kiellettyjä nurkkia ja huoneita mielen talossa.
Tätäkö pitäisi rakastaa? Kysyy hiljainen ääni pehmeästi ja surullisesti. Rakkaus syntyy hyväksynnästä. Siitä, että näkee itsensä sellaisena kuin on, kaikkine puolineen. Sitä ei pidä tehdä tai tuottaa. Se syntyy. Yhtäkkiä haluaa olla hyvä itselleen, huolehtia itsestään ja antaa itselleen parhaan elämän johon kykenee. Ja tämä on se uusi vieras minä. Todella pelottavaa.
Oi, niin paljon naamioita eri tilanteisiin, että kun ne lopulta riisuu, häkeltyy käsittäessään, että niillä ei ole peittänyt vain yksiä kasvoja, vaan jatkuvasti muuttuvaa ja kasvavaa ja oikuttelevaakin pientä sielua! :o Että ei kai ole vain yhtä järkähtämätöntä minää, vaan minuus aaltoilee ja vaihteleekin ja kasvaa, muuttuu ja jalostuu.
VastaaPoistaOlen miettinyt, että mietinkö liikaa, yritänkö määritellä liikaa itselleni sitä mitä olen. Juuri kun löydän yhden määritelmän, se muuttuukin. Tiedostan etsiväni turvaa käsitteistä ja analyyseista, mutta eläminen jää tauolle siksi aikaa, kun mietin, millainen ihminen minä olenkaan...
Toisaalta tiedostan, että tarpeella määritellä itseäni on juurensa toisten ihmisten odotuksissa. Saanko minä olla tällainen, voinko olla ihminen, joka kokee asiat näin, onko tämä sopivaa. Huhhuh, tosiaan pitkä tie, ja joka hetkessä tuntuu, että omakin mieli muuttuu; välillä kehuu itseään ja välillä moittii. Kai tämä on juurikin elämää :')
No nyt, kirjoitin äsken sinulle pitkän viestin vastaukseksi, mutta käyttäessäni väärää selainta, se tuli poistetuksi ennen julkaisuaan.
PoistaKiitos ajatuksistasi, tosi inspiroivaa pohdintaa. Aaltoileva on kyllä hyvin onnistunut sanavalinta kuvaamaan sitä, mikä tunnetaan määriteltynä minäkuvana. Tai kuvina. Sitä hetkenä on yhtä ja toisena hetkenä on toista.
Taidat olla pohdiskelemassa samoja isoja teemoja, kuin mitä itsekin. Erilaiset asiat luovat tarvetta näille kuville, mitä itsestään rakentaa. Sosiaaliset paineet juurikin ja muutenkin sisäiset käsitykset siitä, mikä on hyvää ja mikä ei. Voisiko lopulta olla niinkin, että nämä määritelmät ovat ihmisenä olemisen ominaisuus ja kuuluvat elämään sellaisenaankin.
Silti huomaan, että aina kuvan murtuessa löytyy tyhjyyden sijasta sieltä takaa aivan jotain syvempää ja merkityksellisempää. Kiehtova on tämä polku, jota kulkea.