Sairauden taakse on helppo piiloutua. On helppo sanoa, ettei jaksa tai pysty sairauden takia. Masennuksesta toipuessa tulee väistämättä vastaan se kohta, kun on myönnettävä olevansa enemmän voiton kuin häviön puolella. Sellainen hyväksyminen ei tapahdu itsestään, vaan usein on käytävä läpi tietoinen prosessi. Katsottava peiliin ja nyökättävä, nyt olen enemmän terve kuin sairas.

Se tarkoittaa, ettei enää voi piiloutua huonoina päivinä sen taakse, että on masentunut. Huonot päivät vain ovat, kuten kenellä tahansa, aivan tavallisen tai epätavallisen huonoja päiviä. Kyyneleet tulevatkin minulta eivätkä masennukselta. Väsymys onkin minussa, kun olen tehnyt kuormittavia asioita, ei masennuksen oireilua.

Vaatii rohkeutta tunnustaa itselleen olevansa terve. Se, mihin ei pystynyt vielä jokin aika sitten, onkin laiskottamista. Kuinka olla itselleen niin rehellinen omasta voinnistaan, että ei takertuisi sairauden turvalliseen leimaan. Masentuneena on masentunut, mutta terveenäkin voi huijata itseään avuttomammaksi ja heikommaksi kuin onkaan.

Arki tulee vastaan. Sairaslomalta on palattava takaisin töiden pariin. Herää kysymyksiä. Mitä, jollen selviä? Mitä, jos en jaksakaan? Ja ainoa keino saada selville vastaukset, on heittäytyä kokeilemaan. Ottaa askelia. Ensin pieniä ja varovaisia, sitten selkeämpiä ja vakaampia. Vähitellen alkaa nähdä itsensä hyvinvoivana ja toimintakykyisenä.

Perinteinen masennustesti kertoo yllättävän tuloksen. Masennusta ei pitäisi olla. Pelko nostaa niskakarvoja pystyyn. Tässäkö tämä todella oli. Sitten alkaa sulattelu. Ja uuden sanan harjoittelu suuhun sopivaksi.

"Terve."