Sadepisarat ovat värittäneet kaiken raikkaudellaan. Sade maadoittaa minua, se on aina tehnyt niin. Tässä hetkessä on valtava luovuuden energia-aalto jumiutunut kiertämään sisälleni, ja se etsii kanavaa purkautumiselleen. Huokailen ja vaihdan asentoa. Kirjoitan, kirjoitan ja sen jälkeen poistan kaiken, mitä olen saanut aikaan. Kritisoin sanojani ja ajatuksiani, en salli ryöpyn tulla.

Se on selvää, että kahle, joka luovuuden purskaustani pidättelee, on minussa itsessäni. Arvostelu ja tuomitseminen ovat alati läsnä, pettymys hiippailee takanani valmiina laskemaan lisäpainoa hartioilleni. Ryhti ottaa siitä itseensä ja kumartaa vahvalle voimalle. 

Ajatukset ovat taipuvaisia kiertämään kehää. Seuraa pettymys pettymyksen perään. Olenkin keskeneräinen ja vajavainen. Näkökentässäni on pian vain puutteita. Mutta enkö ole käynyt jo tämän keskustelun itseni kanssa. Olenko todella vielä tällä asteella itseni hyväksymisen kanssa.

Tietoisuuteni ymmärtää, että kuvittelen nämä puutteet syyksi kaikkiin hankaluuksiini ilmaista itseäni. Todellisuudessa kriittisyyteni tukkii tämän virran, ei niinkään ominaisuuteni ja olemukseni. Toki itseni tunteminen puutteineen on hyväksi kaikelle toiminnalle, silloin minulla on mahdollisuus syvällisemmin ymmärtää, kuinka asiat menevät ja miksi ne menevät niin kuin menevät.

Kriittisyyteni ja täydellisyyden tavoitteluni ovat kuitenkin asioita, jotka estävät minua täydesti elämästä. Ne tekevät itseluottamukseeni todella kipeän särön, jota tälläkin hetkellä olen ronkkimassa. Tämän kirjoituksen tekeminen tekee kipeää. Mikä tekee minusta niin kiihkeästi olematonta täydellisyyttä kohti kurkottelevan olennon? Miksi en voi hellittää hetkeksi, kun kukaan muu ei vaadi minulta sellaista?

Kirjoitan parhaillaan toisaalla itseluottamuksen koostumuksesta. Ymmärrän teorian tasolla sen olevan kaikkea muuta, kuin sitä täydellisenä olemista. Tunnetasolla uskon luottavani itseeni sitten, kun saavutan sen mystisen täydellisyyden. Ei edes jossain tietyssä asiassa, vaan aivan kaikessa. En näe olevani hyvä, ellen ole täydellinen, virheetön.

Nyt on sen aika muuttua. Pettymysten kierre katkeaa tähän. Keskityn itseäni arvostavaan sisäiseen puheeseen ja kannustan itseäni rohkeuteen haasteiden edessä. Ruokin asennetta, että aktiivisuus on tärkeää. Toiminta ruokkii energian kiertoa ja luovan energian kuuluu kiertää. Tämän kirjoituksen suurin anti on varmaan se, että se sai luovat voimat minussa jälleen liikkeelle. Antaa mennä, elämäähän tämä vain on! 

Olemattomuutta ei ole olemassa. Hiukkaset kohisevat ensin yhdessä muodossa, sitten toisessa. Missä on se kaikki hiljaisuus ja rauha. Elämän ja elämättömän luontoon kuuluu olla olemassa, aaltoilla omalla tavallaan omalla taajuudellaan. Värähdyksiä siellä ja täällä, alussa ja lopussa.

Ehkä se on vaikea asettua yhden hauraan kokijan rooliin sen jälkeen, kun on havainnut universumin koostumuksen. Elää nyt ihmisen kokemusmaailmassa, olla ihmisen kokonaisuus, jossa kaikki pienet muruset sinkoilevat vinhaa vauhtia ympäriinsä. 

Lepo ei ole enää lepoa. On vain villisti kieppuva maailmankaikkeus, joka ei milloinkaan pysähdy. 

Onko olemattomuus tärkeää? Aikanaan se oli kokemus levosta, lopullisesta pysähtymisestä. Ja vielä mitä, kaikki jatkaa kulkuaan minuuden jälkeenkin, ihmisen hajotessa. 

Taitaa olla välttämätöntä vähitellen hyväksyä maailman aaltoilu ja kieppuminen, alituinen muuttuminen. Luonto kiertää omaa rataansa. Kivi hioutuu veden virratessa ylitseen. Teräksen liikehdintä on vain tiheämpää. 

Herää pelkoja, hiukkasten keskelle putoamisesta. Mistä tietää, että maa kantaa ja ilmaa voi hengittää. 

Olemattomuutta ei ole olemassa. On osattava levätä siinä matkan varrella, antaa virran virrata ja antautua sille. Sulkea tietoisuutensa, vaikka se jatkaa matkaansa. Sammuttaa mieli, vaikka se edelleen kuvittelee. Antaa äänettömän aaltoilun tuudittaa uneen. Sallia olevan olla ja olemattoman kadota todellisuuden piiristä. 

Monta mennyttä sanaa makaa paikallaan, ne eivät suostu tulemaan julki. Kriittisyys on asuttanut mieleni ja olen hyvin paljon jyrkempi kirjoituksiani kohtaan. Se on surullista, sillä lentolupakirjan idea on heittäytyminen ja sanojen hauska pursottaminen maailmaan. Ajattelu ja pohdiskelu, ei niinkään itse kirjoittaminen.

Tahtoni on päästä takaisin siihen sellaiseen leikkimieliseen ja henkevään tilaan, jota lentolupakirja edellyttää. Tahdon olla ottamatta liian vakavasti itseäni ja seikkailla ajatusten aalloilla, kuten aikanaan ennen kuin kirjoittaminen ryhtyi leiväksi. Tahmeista sanoista tulkoon jälleen jotain, millä ratsastaa arkisten pilvien yläpuolella. 

Toki nyt tuoreen lumipeitteen alle hautautunut kevät saa tulla aikanaan, ja sanallisetkin purot virrata sopivaan tahtiinsa. Pakottamalla syntyy harvoin mitään mainitsemisen arvoista, ja parhaat asiat tuppaavat ottamaan oman aikansa.

Kärsivällisyyttä, jos jotain, on tämä talvi minulle opettanut. Asioilla on tapana järjestyä.