Olemattomuutta ei ole olemassa. Hiukkaset kohisevat ensin yhdessä muodossa, sitten toisessa. Missä on se kaikki hiljaisuus ja rauha. Elämän ja elämättömän luontoon kuuluu olla olemassa, aaltoilla omalla tavallaan omalla taajuudellaan. Värähdyksiä siellä ja täällä, alussa ja lopussa.

Ehkä se on vaikea asettua yhden hauraan kokijan rooliin sen jälkeen, kun on havainnut universumin koostumuksen. Elää nyt ihmisen kokemusmaailmassa, olla ihmisen kokonaisuus, jossa kaikki pienet muruset sinkoilevat vinhaa vauhtia ympäriinsä. 

Lepo ei ole enää lepoa. On vain villisti kieppuva maailmankaikkeus, joka ei milloinkaan pysähdy. 

Onko olemattomuus tärkeää? Aikanaan se oli kokemus levosta, lopullisesta pysähtymisestä. Ja vielä mitä, kaikki jatkaa kulkuaan minuuden jälkeenkin, ihmisen hajotessa. 

Taitaa olla välttämätöntä vähitellen hyväksyä maailman aaltoilu ja kieppuminen, alituinen muuttuminen. Luonto kiertää omaa rataansa. Kivi hioutuu veden virratessa ylitseen. Teräksen liikehdintä on vain tiheämpää. 

Herää pelkoja, hiukkasten keskelle putoamisesta. Mistä tietää, että maa kantaa ja ilmaa voi hengittää. 

Olemattomuutta ei ole olemassa. On osattava levätä siinä matkan varrella, antaa virran virrata ja antautua sille. Sulkea tietoisuutensa, vaikka se jatkaa matkaansa. Sammuttaa mieli, vaikka se edelleen kuvittelee. Antaa äänettömän aaltoilun tuudittaa uneen. Sallia olevan olla ja olemattoman kadota todellisuuden piiristä.