Kävin hiljattain yllättäen pitkän ja antoisan keskustelun maailmankaikkeuden luonteesta. Kallistun hiljalleen siihen suuntaan, että samalla aallolla olevat ihmiset kyllä löytävät toisensa tavalla tai toisella. Samankaltaisuus vetää samankaltaisuutta puoleensa.

Maailmankuvansa laajentaminen on paljon itsenäistä pohdiskelua, uusiin näkemyksiin ja kokemuksiin totuttelua ja niiden sulattelua. Vaan kyllä siinä keskiössä on ilmiöissä mukana oleminen ja niistä keskustelu. Vasta lähiaikoina olen oivaltanut tuon keskustelun merkityksen ja voiman, vaikka olen toki syviä keskusteluja käynyt aikaisemminkin elämässäni. Niiden suuruus ei vain ole ollut niin selvää.

Siitäkään ei ole kauan, kun ymmärsin kokemisen merkityksen. Tekemisen ja menemisen, uusien kokemusten hankkimisen. Minä kasvaa kokemusten kautta, elämän tila laajenee ja ymmärryksen taso nousee. Heittäydynkin helpommin mukaan kaikenlaisiin juttuihin, kun ennen minulle riitti niiden seikkailujen ajattelu. Aistin, kuuntelen, katselen ja haistelen kaikkea uutta. Tunnustelen maailmaa ympärilläni aivan uudesta näkökulmasta. Tahdon kokea.

Tämä koko muutoksen prosessi, jossa alituiseen itseäni pidän, on kuormittava ja huomaan vaativani paljon lepoa ja rauhaa vastapainoksi. Annankin itselleni tarvittaessa hiljaisia hetkiä ja unta. Itsensä jatkuva kasvattaminen ja laajentaminen ei ole kevyt polku. On kohdattava omia mörköjä, jotka eivät ole kuin sadussa. Ne eivät istu nätisti teekupponen kädessä, kun niitä laskee elämäänsä.

Pohdiskelu. Keskustelu. Kokeminen. Ja lepo. Siinä minun pyhä nelikköni kehitykseni tiellä. Toiminnan kautta yritän saada myös kehoni mukaan ja ottaa sen osaksi itseäni. Usein unohdan sen olemassaolon ja jätän sen huomiotta. Kehon hyvinvointi kuitenkin tukee tuota kasvun prosessia.

Täydellisyyden tavoittelu on mukana kuvioissa, mutta teen parhaani sen pehmittämiseksi. Tässä juuri keskustelu on parhaimmillaan, vaihtoehtoiset näkökulmat vaativat aina epätäydellisyyden sietoa. Itsensä epätäydellisyyden kohtaa keskustelukumppanissaan väistämättä. Suostuttelu sen peilikuvan katsomiseen on hidasta ja työlästä, varsinkin perfektionistille.

Onneksi aina on lepotauot. Onneksi aina voi ottaa aikalisän ja rauhoittaa mielensä. Onneksi aina voi laajentua entisestään.

Tunteet väreilevät voimakkaina kehon eri osissa. Kokemukseni tekee minusta kokonaisen, rajallisen. Venytän selkää suoraan ja taivutan eteen. Fyysinen olemukseni ei ole vain kuori. Se on osa kokonaisuutta, aistieni ja elämäni keskus. Hengityksen tunteminen rauhoittaa.

Kuulen sointuvaa kajahtelua sisältäni, kun sydämeni sykertää verta kiertämään. Virraten valtoimenaan ympäriinsä kehoni rajoissa se kuljettaa pieniä hengityksen murusia mukanaan raviten sisäistä kaikkeuttani. Saatan tuntea veren sykähtelyn sormen päissä ja varpaissa, jos oikein keskityn.

Tunnustelen tilaani ja sen ilmavirtoja, lämpöisiä ja viileitä tuulahduksia. Ilma liikkuu pyörteillen ympärilläni, pienikin liikahdus saa sen pörhältämään liikkeelle. Lämpö kerääntyy ja laajenee. Kankaat painautuvat ihoani vasten saaden minut tuntemaan turvaa.

Minä on muodoton kokonaisuus kokemusta, joka silmät suljettuina tuntuu rajattomuudelta. Voima, joka pitää kaiken kasassa, tekee minusta kokonaisen. Tunteet väreilevät voimakkaina kehon eri osissa. Hengitän.

Suurten oivallusten äärellä. Miten voi olla ollut näin sokea omalle itselleen ja ominaisuuksilleen. Toisaalta tuntuu, kuin olisi aina tiennyt itsensä olemassa olon sellaisena kuin on. Tuntenut itsensä syvimpiä rotkoja myöten. Silti kerta toisensa jälkeen avautuu silmien eteen uusia minuuden puolia, ja toiset käsitykset murenevat, jotkin vahvistuvat. Olen saanut paljon tukea ja ohjausta tähän sisäiseen itsetarkkailuun ja tutkimusmatkaani. Oivaltavia kysymyksiä ja paljon kuuntelevia korvaamattomia korvia. Osaan jo tulkita tunteitani, ymmärrän impulsiivisuuteni, näen vaativuuteni ja työstän negatiivisia ajatuksiani voidakseni kokonaisvaltaisesti paremmin. Ajatuksia, joita en alunperin kuvitellut olevankaan. Tunteita, joiden vietävissä olen ollut kuin lehti tuulessa, ja siitä kumpuavaa impulsiivisuutta. Ja oi rakas vaativuuteni, täydellistä tai ei mitään. Mikään täydellisyyttä vähempi ei riitä ja nappisuorituskin on toisinaan minimi, mitä voi kuvitella sallittavan.

Hiljattain keskusteluissani ihmisten kanssa on vilissyt näitä suuria oivalluksia. Tunnistan heikkouteni ja tunnistan vahvuuteni. Ennen kaikkea tunnistan ja tunnustan inhimillisyyteni. Harjoittelen kertakaikkiaan vain tekemään virheitä ja mokailemaan. Ihan vain pieleen menemisen ilosta, ja sen jälkeisen maailmanlopun käsittelyn katkerasta nautinnosta. Muovaan ajatuksiani hetkestä toiseen, se käy jo tiedostamattani. Kehitän ja kasvatan itseäni olemaan armollinen ja rakastava vanhempi itselleni. Opastan itseäni kohti terveitä rajoja ikuisesta rajattomuuksien viidakosta, jossa olen elänyt tähän astisen elämäni. Opettelen sanomaan ei, jotta en enää hamstraisi itseäni ylikuormituksen partaalle kaikilla kivoilla jutuilla, joissa tahdon olla mukana. Opettelen lepäämään, sanomaan itselleni, ettei jokaisen hetken tarvitse olla tehokas ja kehittävä. On yhtäkkiä aivan riittävää vain maata sohvalla ja olla ajattelematta mitään. Olla olematta mitään. Edes olemassa.

Menetyksistä suurin on ollut turvallisuuden katoaminen. Mitä enemmän työstän mieltäni joksikin muuksi, kuin mitä se on tottunut olemaan. Mitä suurempia harppauksia otan itsekehityksen saralla. Sitä voimakkaammin iskevät myös turvallisuuden vieroitusoireet ja luonnolliset hylkimisreaktiot päälle. Olenko tullut hulluksi, pelkään kaikkien vieraiden ajatusten keskellä. Uusia tunteita ja asiayhteyksiä herää, aivan uusia minän puolia, joita ei ehkä ollut ennen edes olemassa. Hyviä rakentavia muutoksia ja tarkoin valittuja työstettäväksi. Kuitenkin se jokin vastustaa kovasti ja heittää minut keskelle turvattomuuden myrskyä. Hallitsenko tätä elämää vai onko se täysin hallitsematonta. Jos ajatuksensa voi muovata millaisiksi tahansa, mikä lopulta on pysyvää minää. Mikä edes on minä?

Tietoisuuden ja läsnäolon äärellä, meditoimalla ja rauhoittumalla löytää usein hiljaisen pisteen. Kaaos ja minään takertunut mielikin rauhoittuu. Minähän olen minä, tämä tietoisuus, tämä kokemus tästä hetkestä. Tämä kaikki mitä aistin ja tunnen on minua. Ehkä se ei ole pysyvä aloillaan oleva tietyn muotoinen asetelma, mutta siihen saattaa kuitenkin luottaa heikoimmallakin hetkellä. Saattaa luottaa, sillä mitä muuta voi tehdä kokeakseen turvallisuutta?

Sairauden taakse on helppo piiloutua. On helppo sanoa, ettei jaksa tai pysty sairauden takia. Masennuksesta toipuessa tulee väistämättä vastaan se kohta, kun on myönnettävä olevansa enemmän voiton kuin häviön puolella. Sellainen hyväksyminen ei tapahdu itsestään, vaan usein on käytävä läpi tietoinen prosessi. Katsottava peiliin ja nyökättävä, nyt olen enemmän terve kuin sairas.

Se tarkoittaa, ettei enää voi piiloutua huonoina päivinä sen taakse, että on masentunut. Huonot päivät vain ovat, kuten kenellä tahansa, aivan tavallisen tai epätavallisen huonoja päiviä. Kyyneleet tulevatkin minulta eivätkä masennukselta. Väsymys onkin minussa, kun olen tehnyt kuormittavia asioita, ei masennuksen oireilua.

Vaatii rohkeutta tunnustaa itselleen olevansa terve. Se, mihin ei pystynyt vielä jokin aika sitten, onkin laiskottamista. Kuinka olla itselleen niin rehellinen omasta voinnistaan, että ei takertuisi sairauden turvalliseen leimaan. Masentuneena on masentunut, mutta terveenäkin voi huijata itseään avuttomammaksi ja heikommaksi kuin onkaan.

Arki tulee vastaan. Sairaslomalta on palattava takaisin töiden pariin. Herää kysymyksiä. Mitä, jollen selviä? Mitä, jos en jaksakaan? Ja ainoa keino saada selville vastaukset, on heittäytyä kokeilemaan. Ottaa askelia. Ensin pieniä ja varovaisia, sitten selkeämpiä ja vakaampia. Vähitellen alkaa nähdä itsensä hyvinvoivana ja toimintakykyisenä.

Perinteinen masennustesti kertoo yllättävän tuloksen. Masennusta ei pitäisi olla. Pelko nostaa niskakarvoja pystyyn. Tässäkö tämä todella oli. Sitten alkaa sulattelu. Ja uuden sanan harjoittelu suuhun sopivaksi.

"Terve."

Saattoihan sen arvata, että hylkäykseksi mieli sen taitavasti kääntää, kun toinen lähtee talveksi omille teilleen ja itse jää hiljaisuuteen pyyhkimään yksittäisen kyyneleen. Se ei ole totta, sanoo sydän, jonka avulla on kovasti viimeisen vuoden aikana harjoiteltu uusia ajatuskuvioita. Toistoa, toistoa ja uudelleen harjoittelua, sitä se kaiken kunnossa pitäminen vaatii. Oli kyse sitten kehosta tai mielestä.

Maadottuminen on hankalaa. Ajatukset pörräävät tekemisestä toiseen ja keho seuraa perässä yhtä levottomana. Millaista olisi pysähtyä tämän epämiellyttävän vieraan äärelle. Tunnustella, mitä se hylkäys tuokaan tullessaan. Vatsaa vääntää ja saattaa huomata, kuinka väsynyt sitä onkaan.

Musiikki soljuu korviin. Mieleen nousee viime öisen unen kuvia. Jäisen mäen kiipeämistä, ylöspäin ja eteneminen näyttää toivottomalta. Toiset matkalaiset luistelevat sujuvasti mäen ylös, mutta rinne on yhdelle liian jyrkkä ja liian liukas. Samassa huomio siirtyy mäen vierellä oleviin portaisiin. Portaita pitkin jäämäki onkin helpompi kiivetä ylös. Aina löytyy jotain keinoja ylittää eteen tulevia esteitä, ratkaista ongelmia ja kohdata vaikeuksia. Ihminen on joustava ja sulava olento, mukautumiskykyinen.

Unessa tuli koti vastaan lopulta. Talon kuistilla kaikki kesän kasvit olivat ruukuissaan hieman pölyisiä. Selvää oli, että ne pitää siirtää sisälle lämpimään talvehtimaan ja käyttää suihkussa virkistäytymässä. Niin on tehtävä kesän muistoillekin. Kääriä ne pehmeään kirkkaaseen tietoisuuden aallokkoon ja säilöä sisimpään talven varalle valoa ja iloa tuomaan.

Tämä murrosvaihe syö sisältäpäin. Eikö jo voisi tulla sellainen aika, kun kaikki tämä arpominen on ohi. Kuka minä olen? Kaikuu kysymys kerta toisensa jälkeen valkoisista seinistä ja tulee takaisin huoneen keskelle. Peili on ollut kovassa käytössä ja usein sieltä katsoo takaisin aivan erilainen kasvo kuin edellisellä kerralla. Muovautuvat mielikuvat, ajatukset ja tunteet, uudet ulottuvuudet kehon tuntemuksissa ja aivan tuoreet toimintamallit. Kuka tämä on? Koskettaa käsi hellästi toista. Tätäkö pitäisi rakastaa? Toisinaan sanat löytävät tiensä ulos ilman halveksuntaa ja huokuvatkin ymmärrystä sekä hyväksyntää. 

Temperamentiltaan hidas ja harkitseva. Herkkä niin sensorisesti kuin sosiaalisestikin. Hiljainen, sanovat, vaikka ääni kyllä löytyy sen ajan ollessa käsillä. Sitkeä, vaativa ja tarkka. Voimakkaasti tunteva ja kuitenkin tunteitaan patova luonnoltaan. Vähitellen tutustuessaan siihen sisäiseen kuvioonsa, joka toistuu ja toistuu, saattaa löytää avaimia siihen kuka tuo muuttuva kasvo on ilman naamioita. 

Sillä on salaisia toiveita ja odotuksia elämälleen. Sieltä ne vähitellen kuoriutuvat. Ne ovat sellaisia, minkä myöntäminen itselleen on ollut nöyrtymistä. Arvot ovat muovautuneet uudelleen. Mieliala on myllerryksessä, vaihtelee meren aallokon lailla. Mitä tämä on? Hengityksen tahti kiihtyy ja laskee, mikään ei ole kuten ennen. Minästä on tullut joku aivan toinen, kuin minä se on aiemmin tunnettu. 

Muutos on hyvään suuntaan, sen tuntee sisällään vahvasti. Moni aikaisempi toimintamalli murenee ja pehmenee, tilalle tulee uusia toivotumpia ja rakentavampia. Silti mielen myllääminen on työlästä. Sopeutumista vaaditaan valtavia määriä, kun minä muuttuu. Kun minä onkin yhtäkkiä jotain aivan muuta. Tarvitaan täydellistä rehellisyyttä itselleen, se ei ole helppoa, kun on niin paljon kiellettyjä nurkkia ja huoneita mielen talossa. 

Tätäkö pitäisi rakastaa? Kysyy hiljainen ääni pehmeästi ja surullisesti. Rakkaus syntyy hyväksynnästä. Siitä, että näkee itsensä sellaisena kuin on, kaikkine puolineen. Sitä ei pidä tehdä tai tuottaa. Se syntyy. Yhtäkkiä haluaa olla hyvä itselleen, huolehtia itsestään ja antaa itselleen parhaan elämän johon kykenee. Ja tämä on se uusi vieras minä. Todella pelottavaa.

Ai olen vielä olemassa.
Moni asia on muuttunut, monta alkua ja monta autuasta loppua.
Olisiko lentolupakirjasta uudelleen syntyväksi.

Aikaisemmin tuntui, että ajatuksia syntyi jaettavaksi asti. Mieli oli tarinaa ja kaikenlaista jupinaa pulputtava pata. Nykyisin minussa asuu hiljaisuus. Sitä en tiedä, voiko hiljaisuudesta kummuta jotain kerrottavaakin, edes itselle.

Heräsin vasta-ajetun ruohon tuoksuun, ruohonleikkurin äänellä ei ollut mitään tekemistä asian kanssa. Mieleni teki aamuiseen tapaan jäädä makoilemaan pidemmäksikin aikaa. Saattaisin helposti levätä puolet vuorokaudesta, enemmänkin, kuten masennukseen taipuvalla mielellä on tapana. Kampesin kuitenkin itseni ylös ajattelemalla, miten paljon pidempi päivä on, kun vain nousee ajoissa. Nyt kahvinhöyryisten ajatusten äärellä, aavistuksen ennen lenkkipolun kutsua, kirjoitan ensimmäisen kerran moneen vuoteen. Epäilen kirjoitustaitoani, ruostunut lie ja epäilen itseäni, minäkö vielä kirjoittaisin. Samassa mieleeni nousee rauhaisa ajatus, että tämä on itselleni, rentouttavaa ja mielenkiintoista muistiin merkitsemistä. Ajatusten purkamista ja todentuntuisten kuvioiden ammentamista syvyyksistä. Tämä on kirje. Minulta maailmalle. Eniten kuitenkin minulta minulle.

Kauan kadoksissa ollut lentolupakirja muistuttaa minulle, miten on sallittua hypätä mielikuvituksen siiville ja antaa niiden viedä. On luvallista liidellä ajatuksissaan ja intoilla pienistä asioista. Aikanaan syntyi toinen blogi, aurinko sellainen, joka upottautui runouden ja valokuvien syövereihin. Kaipaan silti seikkailuja, tarinoita ja sanaleikkejä noin muutenkin. Nouskoon siis ilmoille jälleen tämä pohdintaväylä, arkisten ihmeellisyyksien kanava.

Ulkoilman raikkaus ja metsäpolut huhuilevat jo minua luokseen, taitaa siis olla aika asettaa tähän perään piste ja jatkaa matkaa päivän muihin seikkailuihin. Toivottavasti kuullaan pian taas!