Sadepisarat ovat värittäneet kaiken raikkaudellaan. Sade maadoittaa minua, se on aina tehnyt niin. Tässä hetkessä on valtava luovuuden energia-aalto jumiutunut kiertämään sisälleni, ja se etsii kanavaa purkautumiselleen. Huokailen ja vaihdan asentoa. Kirjoitan, kirjoitan ja sen jälkeen poistan kaiken, mitä olen saanut aikaan. Kritisoin sanojani ja ajatuksiani, en salli ryöpyn tulla.

Se on selvää, että kahle, joka luovuuden purskaustani pidättelee, on minussa itsessäni. Arvostelu ja tuomitseminen ovat alati läsnä, pettymys hiippailee takanani valmiina laskemaan lisäpainoa hartioilleni. Ryhti ottaa siitä itseensä ja kumartaa vahvalle voimalle. 

Ajatukset ovat taipuvaisia kiertämään kehää. Seuraa pettymys pettymyksen perään. Olenkin keskeneräinen ja vajavainen. Näkökentässäni on pian vain puutteita. Mutta enkö ole käynyt jo tämän keskustelun itseni kanssa. Olenko todella vielä tällä asteella itseni hyväksymisen kanssa.

Tietoisuuteni ymmärtää, että kuvittelen nämä puutteet syyksi kaikkiin hankaluuksiini ilmaista itseäni. Todellisuudessa kriittisyyteni tukkii tämän virran, ei niinkään ominaisuuteni ja olemukseni. Toki itseni tunteminen puutteineen on hyväksi kaikelle toiminnalle, silloin minulla on mahdollisuus syvällisemmin ymmärtää, kuinka asiat menevät ja miksi ne menevät niin kuin menevät.

Kriittisyyteni ja täydellisyyden tavoitteluni ovat kuitenkin asioita, jotka estävät minua täydesti elämästä. Ne tekevät itseluottamukseeni todella kipeän särön, jota tälläkin hetkellä olen ronkkimassa. Tämän kirjoituksen tekeminen tekee kipeää. Mikä tekee minusta niin kiihkeästi olematonta täydellisyyttä kohti kurkottelevan olennon? Miksi en voi hellittää hetkeksi, kun kukaan muu ei vaadi minulta sellaista?

Kirjoitan parhaillaan toisaalla itseluottamuksen koostumuksesta. Ymmärrän teorian tasolla sen olevan kaikkea muuta, kuin sitä täydellisenä olemista. Tunnetasolla uskon luottavani itseeni sitten, kun saavutan sen mystisen täydellisyyden. Ei edes jossain tietyssä asiassa, vaan aivan kaikessa. En näe olevani hyvä, ellen ole täydellinen, virheetön.

Nyt on sen aika muuttua. Pettymysten kierre katkeaa tähän. Keskityn itseäni arvostavaan sisäiseen puheeseen ja kannustan itseäni rohkeuteen haasteiden edessä. Ruokin asennetta, että aktiivisuus on tärkeää. Toiminta ruokkii energian kiertoa ja luovan energian kuuluu kiertää. Tämän kirjoituksen suurin anti on varmaan se, että se sai luovat voimat minussa jälleen liikkeelle. Antaa mennä, elämäähän tämä vain on! 

Olemattomuutta ei ole olemassa. Hiukkaset kohisevat ensin yhdessä muodossa, sitten toisessa. Missä on se kaikki hiljaisuus ja rauha. Elämän ja elämättömän luontoon kuuluu olla olemassa, aaltoilla omalla tavallaan omalla taajuudellaan. Värähdyksiä siellä ja täällä, alussa ja lopussa.

Ehkä se on vaikea asettua yhden hauraan kokijan rooliin sen jälkeen, kun on havainnut universumin koostumuksen. Elää nyt ihmisen kokemusmaailmassa, olla ihmisen kokonaisuus, jossa kaikki pienet muruset sinkoilevat vinhaa vauhtia ympäriinsä. 

Lepo ei ole enää lepoa. On vain villisti kieppuva maailmankaikkeus, joka ei milloinkaan pysähdy. 

Onko olemattomuus tärkeää? Aikanaan se oli kokemus levosta, lopullisesta pysähtymisestä. Ja vielä mitä, kaikki jatkaa kulkuaan minuuden jälkeenkin, ihmisen hajotessa. 

Taitaa olla välttämätöntä vähitellen hyväksyä maailman aaltoilu ja kieppuminen, alituinen muuttuminen. Luonto kiertää omaa rataansa. Kivi hioutuu veden virratessa ylitseen. Teräksen liikehdintä on vain tiheämpää. 

Herää pelkoja, hiukkasten keskelle putoamisesta. Mistä tietää, että maa kantaa ja ilmaa voi hengittää. 

Olemattomuutta ei ole olemassa. On osattava levätä siinä matkan varrella, antaa virran virrata ja antautua sille. Sulkea tietoisuutensa, vaikka se jatkaa matkaansa. Sammuttaa mieli, vaikka se edelleen kuvittelee. Antaa äänettömän aaltoilun tuudittaa uneen. Sallia olevan olla ja olemattoman kadota todellisuuden piiristä. 

Monta mennyttä sanaa makaa paikallaan, ne eivät suostu tulemaan julki. Kriittisyys on asuttanut mieleni ja olen hyvin paljon jyrkempi kirjoituksiani kohtaan. Se on surullista, sillä lentolupakirjan idea on heittäytyminen ja sanojen hauska pursottaminen maailmaan. Ajattelu ja pohdiskelu, ei niinkään itse kirjoittaminen.

Tahtoni on päästä takaisin siihen sellaiseen leikkimieliseen ja henkevään tilaan, jota lentolupakirja edellyttää. Tahdon olla ottamatta liian vakavasti itseäni ja seikkailla ajatusten aalloilla, kuten aikanaan ennen kuin kirjoittaminen ryhtyi leiväksi. Tahmeista sanoista tulkoon jälleen jotain, millä ratsastaa arkisten pilvien yläpuolella. 

Toki nyt tuoreen lumipeitteen alle hautautunut kevät saa tulla aikanaan, ja sanallisetkin purot virrata sopivaan tahtiinsa. Pakottamalla syntyy harvoin mitään mainitsemisen arvoista, ja parhaat asiat tuppaavat ottamaan oman aikansa.

Kärsivällisyyttä, jos jotain, on tämä talvi minulle opettanut. Asioilla on tapana järjestyä. 

Kävin hiljattain yllättäen pitkän ja antoisan keskustelun maailmankaikkeuden luonteesta. Kallistun hiljalleen siihen suuntaan, että samalla aallolla olevat ihmiset kyllä löytävät toisensa tavalla tai toisella. Samankaltaisuus vetää samankaltaisuutta puoleensa.

Maailmankuvansa laajentaminen on paljon itsenäistä pohdiskelua, uusiin näkemyksiin ja kokemuksiin totuttelua ja niiden sulattelua. Vaan kyllä siinä keskiössä on ilmiöissä mukana oleminen ja niistä keskustelu. Vasta lähiaikoina olen oivaltanut tuon keskustelun merkityksen ja voiman, vaikka olen toki syviä keskusteluja käynyt aikaisemminkin elämässäni. Niiden suuruus ei vain ole ollut niin selvää.

Siitäkään ei ole kauan, kun ymmärsin kokemisen merkityksen. Tekemisen ja menemisen, uusien kokemusten hankkimisen. Minä kasvaa kokemusten kautta, elämän tila laajenee ja ymmärryksen taso nousee. Heittäydynkin helpommin mukaan kaikenlaisiin juttuihin, kun ennen minulle riitti niiden seikkailujen ajattelu. Aistin, kuuntelen, katselen ja haistelen kaikkea uutta. Tunnustelen maailmaa ympärilläni aivan uudesta näkökulmasta. Tahdon kokea.

Tämä koko muutoksen prosessi, jossa alituiseen itseäni pidän, on kuormittava ja huomaan vaativani paljon lepoa ja rauhaa vastapainoksi. Annankin itselleni tarvittaessa hiljaisia hetkiä ja unta. Itsensä jatkuva kasvattaminen ja laajentaminen ei ole kevyt polku. On kohdattava omia mörköjä, jotka eivät ole kuin sadussa. Ne eivät istu nätisti teekupponen kädessä, kun niitä laskee elämäänsä.

Pohdiskelu. Keskustelu. Kokeminen. Ja lepo. Siinä minun pyhä nelikköni kehitykseni tiellä. Toiminnan kautta yritän saada myös kehoni mukaan ja ottaa sen osaksi itseäni. Usein unohdan sen olemassaolon ja jätän sen huomiotta. Kehon hyvinvointi kuitenkin tukee tuota kasvun prosessia.

Täydellisyyden tavoittelu on mukana kuvioissa, mutta teen parhaani sen pehmittämiseksi. Tässä juuri keskustelu on parhaimmillaan, vaihtoehtoiset näkökulmat vaativat aina epätäydellisyyden sietoa. Itsensä epätäydellisyyden kohtaa keskustelukumppanissaan väistämättä. Suostuttelu sen peilikuvan katsomiseen on hidasta ja työlästä, varsinkin perfektionistille.

Onneksi aina on lepotauot. Onneksi aina voi ottaa aikalisän ja rauhoittaa mielensä. Onneksi aina voi laajentua entisestään.

Tunteet väreilevät voimakkaina kehon eri osissa. Kokemukseni tekee minusta kokonaisen, rajallisen. Venytän selkää suoraan ja taivutan eteen. Fyysinen olemukseni ei ole vain kuori. Se on osa kokonaisuutta, aistieni ja elämäni keskus. Hengityksen tunteminen rauhoittaa.

Kuulen sointuvaa kajahtelua sisältäni, kun sydämeni sykertää verta kiertämään. Virraten valtoimenaan ympäriinsä kehoni rajoissa se kuljettaa pieniä hengityksen murusia mukanaan raviten sisäistä kaikkeuttani. Saatan tuntea veren sykähtelyn sormen päissä ja varpaissa, jos oikein keskityn.

Tunnustelen tilaani ja sen ilmavirtoja, lämpöisiä ja viileitä tuulahduksia. Ilma liikkuu pyörteillen ympärilläni, pienikin liikahdus saa sen pörhältämään liikkeelle. Lämpö kerääntyy ja laajenee. Kankaat painautuvat ihoani vasten saaden minut tuntemaan turvaa.

Minä on muodoton kokonaisuus kokemusta, joka silmät suljettuina tuntuu rajattomuudelta. Voima, joka pitää kaiken kasassa, tekee minusta kokonaisen. Tunteet väreilevät voimakkaina kehon eri osissa. Hengitän.

Suurten oivallusten äärellä. Miten voi olla ollut näin sokea omalle itselleen ja ominaisuuksilleen. Toisaalta tuntuu, kuin olisi aina tiennyt itsensä olemassa olon sellaisena kuin on. Tuntenut itsensä syvimpiä rotkoja myöten. Silti kerta toisensa jälkeen avautuu silmien eteen uusia minuuden puolia, ja toiset käsitykset murenevat, jotkin vahvistuvat. Olen saanut paljon tukea ja ohjausta tähän sisäiseen itsetarkkailuun ja tutkimusmatkaani. Oivaltavia kysymyksiä ja paljon kuuntelevia korvaamattomia korvia. Osaan jo tulkita tunteitani, ymmärrän impulsiivisuuteni, näen vaativuuteni ja työstän negatiivisia ajatuksiani voidakseni kokonaisvaltaisesti paremmin. Ajatuksia, joita en alunperin kuvitellut olevankaan. Tunteita, joiden vietävissä olen ollut kuin lehti tuulessa, ja siitä kumpuavaa impulsiivisuutta. Ja oi rakas vaativuuteni, täydellistä tai ei mitään. Mikään täydellisyyttä vähempi ei riitä ja nappisuorituskin on toisinaan minimi, mitä voi kuvitella sallittavan.

Hiljattain keskusteluissani ihmisten kanssa on vilissyt näitä suuria oivalluksia. Tunnistan heikkouteni ja tunnistan vahvuuteni. Ennen kaikkea tunnistan ja tunnustan inhimillisyyteni. Harjoittelen kertakaikkiaan vain tekemään virheitä ja mokailemaan. Ihan vain pieleen menemisen ilosta, ja sen jälkeisen maailmanlopun käsittelyn katkerasta nautinnosta. Muovaan ajatuksiani hetkestä toiseen, se käy jo tiedostamattani. Kehitän ja kasvatan itseäni olemaan armollinen ja rakastava vanhempi itselleni. Opastan itseäni kohti terveitä rajoja ikuisesta rajattomuuksien viidakosta, jossa olen elänyt tähän astisen elämäni. Opettelen sanomaan ei, jotta en enää hamstraisi itseäni ylikuormituksen partaalle kaikilla kivoilla jutuilla, joissa tahdon olla mukana. Opettelen lepäämään, sanomaan itselleni, ettei jokaisen hetken tarvitse olla tehokas ja kehittävä. On yhtäkkiä aivan riittävää vain maata sohvalla ja olla ajattelematta mitään. Olla olematta mitään. Edes olemassa.

Menetyksistä suurin on ollut turvallisuuden katoaminen. Mitä enemmän työstän mieltäni joksikin muuksi, kuin mitä se on tottunut olemaan. Mitä suurempia harppauksia otan itsekehityksen saralla. Sitä voimakkaammin iskevät myös turvallisuuden vieroitusoireet ja luonnolliset hylkimisreaktiot päälle. Olenko tullut hulluksi, pelkään kaikkien vieraiden ajatusten keskellä. Uusia tunteita ja asiayhteyksiä herää, aivan uusia minän puolia, joita ei ehkä ollut ennen edes olemassa. Hyviä rakentavia muutoksia ja tarkoin valittuja työstettäväksi. Kuitenkin se jokin vastustaa kovasti ja heittää minut keskelle turvattomuuden myrskyä. Hallitsenko tätä elämää vai onko se täysin hallitsematonta. Jos ajatuksensa voi muovata millaisiksi tahansa, mikä lopulta on pysyvää minää. Mikä edes on minä?

Tietoisuuden ja läsnäolon äärellä, meditoimalla ja rauhoittumalla löytää usein hiljaisen pisteen. Kaaos ja minään takertunut mielikin rauhoittuu. Minähän olen minä, tämä tietoisuus, tämä kokemus tästä hetkestä. Tämä kaikki mitä aistin ja tunnen on minua. Ehkä se ei ole pysyvä aloillaan oleva tietyn muotoinen asetelma, mutta siihen saattaa kuitenkin luottaa heikoimmallakin hetkellä. Saattaa luottaa, sillä mitä muuta voi tehdä kokeakseen turvallisuutta?

Sairauden taakse on helppo piiloutua. On helppo sanoa, ettei jaksa tai pysty sairauden takia. Masennuksesta toipuessa tulee väistämättä vastaan se kohta, kun on myönnettävä olevansa enemmän voiton kuin häviön puolella. Sellainen hyväksyminen ei tapahdu itsestään, vaan usein on käytävä läpi tietoinen prosessi. Katsottava peiliin ja nyökättävä, nyt olen enemmän terve kuin sairas.

Se tarkoittaa, ettei enää voi piiloutua huonoina päivinä sen taakse, että on masentunut. Huonot päivät vain ovat, kuten kenellä tahansa, aivan tavallisen tai epätavallisen huonoja päiviä. Kyyneleet tulevatkin minulta eivätkä masennukselta. Väsymys onkin minussa, kun olen tehnyt kuormittavia asioita, ei masennuksen oireilua.

Vaatii rohkeutta tunnustaa itselleen olevansa terve. Se, mihin ei pystynyt vielä jokin aika sitten, onkin laiskottamista. Kuinka olla itselleen niin rehellinen omasta voinnistaan, että ei takertuisi sairauden turvalliseen leimaan. Masentuneena on masentunut, mutta terveenäkin voi huijata itseään avuttomammaksi ja heikommaksi kuin onkaan.

Arki tulee vastaan. Sairaslomalta on palattava takaisin töiden pariin. Herää kysymyksiä. Mitä, jollen selviä? Mitä, jos en jaksakaan? Ja ainoa keino saada selville vastaukset, on heittäytyä kokeilemaan. Ottaa askelia. Ensin pieniä ja varovaisia, sitten selkeämpiä ja vakaampia. Vähitellen alkaa nähdä itsensä hyvinvoivana ja toimintakykyisenä.

Perinteinen masennustesti kertoo yllättävän tuloksen. Masennusta ei pitäisi olla. Pelko nostaa niskakarvoja pystyyn. Tässäkö tämä todella oli. Sitten alkaa sulattelu. Ja uuden sanan harjoittelu suuhun sopivaksi.

"Terve."